• 011.jpg
  • 017.JPG
  • IMG_4854.jpg
  • Tykansio5.jpg

Mitä kuuluu, kukkuluuruu... minun ja HeiDisainin vuosi 2016

Kirjoitettu .

21.11.2016

Olen pitkään miettinyt, milloin on aika kirjoittaa jotain tästä kuluneesta vuodesta 2016. Lupasinhan jossain välissä facebook-päivityksessäkin sen tehdä. Miettinyt myös onko se ollenkaan tarpeen, sillä pääasiassahan se koskettaa minua, ketä kiinnostaa? Tänä aamuna Lapin Kansan luettuani totesin, että jokhan solis aika... vuosi lähenee loppuaan eli voihan sen vuosikatsauksen kirjoittaa jo ennen viimeistä päivää.

 

Lapin Kansa // 012 //Teema // Elämä // Yhtenä aamuna ei vain jaksanut ajaa töihin asti

Jouni Alakiuttu kertoo tässä artikkelissa uupumuksestaan. Tietolaatikko valottaa uupumuksen merkkejä. Niin tuttua, vaan ymmärsinkö silloin, kun olisi ollut syytä toimia. Väsynyt on tyhmä ja tehoton, ei osaa tehdä päätöksiä eikä oikein saa aikaan, vaikka kovasti haluaa. Miten tämä liittyy minuun ja HeiDisainiin?

Vuosi 2016 alkoi toteamuksella, että toimintaa oli ollut kolmena viime vuotena, mutta se oli toimeentulon kannalta kannattamatonta ja tehotonta. Kulut ja minimiyrittäjävakuutukseen sain rahat kerättyä, mutta harvoin jäi käteen palkkaa.  Kolmesti sellainen toimeksianto, suunnilleen yksi per vuosi, jolla kuittaantui normipalkka jonkun toisen palveluksessa. Sitä summaa sitten venytettiin niin pitkälle kuin sitä riitti. Ei siis ihme, että motivaatio oli heikoissa kantimissa, kun se, mikä on työnteon tarkoitus, ei täyty. Silti, edelleen uskon, että juuri tämä vaihtoehto on tarjonnut minulle sen kutakuinkin ainoan vaihtoehdon ylipäätään tehdä työtä.

Silpputyötä, sitä sun tätä, olin tehnyt jo vuodesta 2009 lähtien, kun ansiopäivärahakausi päättyi. Työpaikkahakemukset 2007-2016: 12 kappaletta, kokonaista kaksi haastattelukutsua. Huimaa! Yksi soitto Göteborgista kääntäjän tehtävään, jossa työnantaja osoitti aktiivista kiinnostusta. Työtä ei vain ollut mahdollista tehdä etänä. Niin harmi! Tämä oli vuonna 2015. Tuntui tosi katkeralta. Olin harjoitellut yrittämistä Osuuskunta Maariankämmenen kautta vuodesta 2009. Alkuvuodesta 2013 perustin toiminimi HeiDisainin. Kyllä, pelotti, kovasti, ahdisti, koska tunsin itseni pakkoyrittäjäksi. Halusin käydä töissä ja ansaita elantoni itse. Jo silloin tuntui ikävältä olla omien tarpeideni osalta puolisoni tai äitini kukkarolla. Mutta innosti myös: olinhan jo iso tyttö ja ollut monessa mukana. Alle kaksikymppisestä olin ollut työelämässä mukana ja aina pärjännyt, useimmiten jopa hyvin ja usein jopa hyvin vaikeissa olosuhteissa, olin selvinnyt vieraskielisessäkin työelämässä erittäin hyvin.

75 lehtijuttua / 26 opastyötä / 27 käännöstehtävää, toimistotyötä, palvelutehtävää / noin 30 eri toimeksiantajaa / 5-10 myyntitapahtumaa per vuosi. Aika monta erilaista hommaa. Kiinnostavia, innostavia, joskus tylsiäkin mutta kaikkea olen tehnyt.  Minulla on sellainen lahja, että yleensä löydän työstä kuin työstä jonkinlaista mielekkyyttä. Tavallisia töitä, myös siivoustöitä, en ole nirsoillut, kaikki on kelvannut. Kaikki ihan itse hankittuja, osaahan sitä jo tässä iässä ottaa yhteyttä ihmisiin ja kysellä. Töissä ei ole ollut mitään vikaa, sitä vain ei ole ollut tarpeeksi.

Eräs henkilö tässä alkuvuonna väitti minulle, että kaikki on vain itsestä kiinni. No, silloin oli kyseessä nuoren henkilön työllistyminen pienellä paikkakunnalla. Suutuin, näin punaista niin että hippulat vinkuivat. Olen aika rauhallinen ihminen ja tosi harvoin menetän malttiani minkään asian kanssa. Kun yli viisikymmenvuotias työnhaussa ja työssään aikaisemmin menestynyt työnhaun konkari, joka on laittanut kaiken osaamisensa ja ammattitaitonsa ja uskaltautunut jopa ns. vieraille vesille, eii voi saada muita kuin näitä tilkkutöitä, niin mitä on tarjolla nuoremmille, vähän ujommille, vähän vähemmän kokeneelle? Ja jokainen tietysti painii omassa sarjassaan, niillä resursseilla joita on. Niin, että kaikki ei todellakaan ole vain itsestä kiinni. Mutta paljon tietysti on, se on totta.

Niin, vuoden alussa olin siis tilanteessa, jos mietin, että onko tässä mitään järkeä. Pitäisikö alkaa taas työttömäksi. Olisihan siinä se, että ilman omaa vaivaa voisi saada työttömyyskorvausta - huimat noin 600 euroa kuussa (ajatelkaa, jos sen jakaa 30 päivälle niin joka päivä saisin käyttää 20 euroa). Sattumalta näin kuitenkin lehdessä ilmoituksen koulutuksesta, jollaista olisin kaivannut noin viisi vuotta sitten, eli niihin aikoihin kun olin alkanut miettiä, mitä tekisin, kun työllisyysnäköalat täällä kotipaikkakunnalla olivat niin toivottomat. Päätin hakea koulutukseen ja pääsinkin mukaan Työtä ja bisnestä luovuudesta työllisyyskoulutukseen Tornion Lappian ryhmään. Lottovoitto! Kiitos!Kiitos, että valitsitte minut mukaan. Koulutus alkoi 15.2. ja päättyi 11.8.2016. Oli valtavan upeaa saada olla hetkisen mukana tässä väliaikaisessa työyhteisössä, tavata muita vähän samantyyppisessä tilanteessa olevia ja keskustella, pohtia, kuunnella hyviä kouluttajia, tehdä tehtäviä ja käydä opintoreissuilla. Oli myös todella hienoa että opiskelupäivärahan saaminen antoi vähän väljyyttä taloudelliseen ahdinkoon. Kiitos, kiitos, kiitos!

Aluksi koetin tietysti tunnolliseen tapaani suoriutua sekä koulusta, satunnaisista töistäni kuin kodin- ja perheenhoidosta siinä määrin kuin se nyt oli mahdollista. Jaksamisen kupla puhkesi kuitenkin tosi nopeasti. Olin siellä missä halusin, mutten saanut mitään aikaan. Ahdistus kasvoi niin suureksi, että oli päiviä, etten selvinnyt itkemättä. Mikään ei tuntunut  miltään, ei edes suuren hankkeeni, sukukirjan valmistuminen. Pelkäsin mennä jopa kauppaan, kun kyyneleet tulivat aina ikäänkuin puun takaa. Ystävällinen sana tai tervehdys sai minut itkemään. Ja häpeämään että itketti, vaikka kaikki oli hyvin. Sillä olenhan kaiken aikaa tiedostanut myös sen, että minulla on kaikki asiat todella hyvin. On ihana perhe, rakas koti ja kotipaikka, juuri minulle sopiva puoliso, ruokaa kolmessa pakastimessa, ei sellaista puutetta joka jättäisi jälkiä terveyteen, ei väkivaltaa, paljon ystäviä, mukavia sukulaisia... upea luonto ympärillä, turvallinen maa elää ja kasvattaa lapsia, siis ihan kaikkea mitä ihminen voi toivoa.

Oli aika hakea apua. Ammatillista. Ystävien tuki ja ymmärrys ei enää auttanut. Pitkälle se oli kyllä kantanut. Olen saanut puhua ymmärtäväisen mielenterveyden ammattilaisen kanssa nyt puoli vuotta ja käydä läpi asioita, jotka ovat nousseet esiin. Ei ole tarvinnut hävetä valittamista eikä itkemistä, se on hyväksytty syyllistämättä minua, olen päässyt irti siitä kielteisyyden kehästä jolle olin sinkoutunut ja jäänyt, valitettavan pitkäksi aikaa. Kun Katja teki minulle masennustestin, jonka tulos oli keskivaikea masennus, oivalsin tuosta testistä, että olisin viisi vuotta aiemmin voinut laittaa kaikki rastit astetta pahemman masennuksen ruutuihin. Olin siis yksin jaksanut taistella itseni vaikeasta masennuksesta keskivaikeaan tilaan, mutta eteenpäin en päässyt. Sain siis toukokuun lopulla suosituksen hakea sairaslomaa ja se minulle myönnettiin ja jatkettiin eri vaiheissa vuoden loppuun saakka.

Eräs sukulainen kerran kirjoitti minulle, että minussa on sitkeyttä ja sisua, jopa hieman härkäpäisyyttä, jota hänen isänsä kutsui "siksi saarimaalaiseksi sisuksi" ja jota minulla on myös oman isoisäni Torstin puolelta. Ja aivan varmasti minulla on oiva annos tätä sitkeyttä ja taistelutahtoa myös äidin esimerkkinä. Tämä oli varmasti kehuksi tarkoitettu, tai ainakin sellaisena sen otin ja otan, mutta tosi on, että jos olisin ollut vähän vähemmän sinnikko, niin olisin kenties oivaltanut rauhoittua tilanteelle, johon en oikein voi vaikuttaa vähän aiemmin. En tiedä. Tai sitten en. On varmaan ajateltava, että kaikki mikä on tullut on niin tarkoitettu. Tiedostan kyllä, että minun on kyllä vaikea pyytää apua. On iskostunut sellainen ajatus, että pitää pärjätä itse. Vai onko se tuo tyypillinen suomalainen ajatusmalli. Se, millä tätä maata on viety eteenpäin vaikeina aikoina. Sukuperintö, vai kansan perintö? Jääköön sen asian pohtiminen toiseen kertaan.

Tunnen, että oloni on vielä hieman heiveröinen tällä iloisemmalla mielen kehällä ja että on todella kuunneltava itseäni, oloani ja kehoani hyvin herkällä korvalla. Ei saa lähteä liitelemään liikaa, eikä saa olla liikaa ohjelmaa, mutta silti, tänäänkin, vaikka kaikki ei mennyt ihan putkeen suunnitelmien osalta, voin sanoa ihanaa olla minä! Mikään ulkonainen asia ei ole muuttunut tuon diagnoosin jälkeen, työ ja toimeentulo on yhtä epävarmaa kuin  aiemminkin, mutta jokin minussa on muuttunut. Pitkän itkun jälkeen päätin hakea työpaikkaa Rovaniemeltä, sitä se vaati, että sain sen hakemuksen tehtyä, mutta tein ja lähetin kuitenkin. Sisällöntuottajan paikkaa en saanut, mutta ei se mitään. Päivä kerrallaan. Lokakuun alussa sain tehdä palkallisen työnäytteen, joka kenties johtaa yhteistyöhön tai työpaikkaan, sain taas tehdä palvelutyötä vanhusten kanssa tuolla naapurivaltakunnassa. Voimauttavan valokuvan kurssini jatkuu ja omat siihen liittyvät projektityöt ovat jo alulla. Sairasloman päätin omasta tahdosta lokakuun alkuun, sillä tuntui liian isolta operatiiviselta rasitukselta hakea Kelalta osa-aikaista sairaslomaa. Osa-aikaista voi hakea sellainen, joka voi selvästi osoittaa, milloin mitäkin työtä tekee. Minun täytyy tehdä työtä silloin kun sitä on. Jopa silloin kun sitä ja palkanmaksajaa ei ole, etsiä uutta toimeksiantoa, tai tehdä tuotteita myytiin. Yrittämiseen liittyy se riski, että aina ei voi tietää pitkälle eteenpäin miten asiat järjestyvät. On vain luotettava siihen, että ne järjestyvät. Ja tietysti tehtävä parhaansa. Toistaiseksi jatkan yrittäjänä, mutta jos kohdalle osuu sopiva työpaikka, haen sitä. Ehkä. Katsotaan.

Kiitos kaikille teille jotka olette tähän mennessä työllistäneet minua yritykseni kautta. Se on ollut minulle suunnattoman tärkeää ja on ollut ilo tehdä kanssanne yhteistyötä. Kiitos kaikille asiakkailleni kaikissa palvelutehtävissä ja myyntitapahtumissa. Kiitos yhteistyökumppaneille! Kiitos, kiitos, kiitos!

Kiitos kaikille sukulaisilleni, jotka olette auttaneet minua julkaisemaan tuon kauan työn alla olleen sukukirjan. Ilman teidän apuanne ei olisi ollut mahdollista saada pitää kirjaa "Metsien kaukainen sini", Saarimaan tyttöjen tarinaa esipolvineen, käsissäni. Kiitos kaikista kauniista sanoista! Suuri unelma toteutui, juuri oikeaan aikaan.

Vuosi 2016 - ei vielä ihan lopussa, mutta melkein. Hyvällä tavalla paha vuosi. Pahalla tavalla hyvä vuosi. Tähän saakka. Vielä vähän pinnisteltävää, ennen kuin lopussa.